tiistai 19. maaliskuuta 2013

Asiallista Sisältöä: tsunami ja artikkelikäännös

Morjens y'all. Toudai-rintamallani ei ole mitään uutta raportoitavaa. Siispä tällä kertaa ajattelinkin omasta elämästäni mesoamisen sijaan tarjoilla Asiallista Sisältöä.

Viikko sitten tuli kuluneeksi kaks vuotta Touhokun maanjäristyksestä. Koska Touhoku on kotini Japanissa ja lempparijapanilaiseni kaikki pahimmilta järistysalueilta kotoisin, seuraan yhä melko aktiivisesti uutisointia jälleenrakennuksesta ja -rakentamattomuudesta. Enpä niitä ensimmäisiä tuhokuvia teeveestä toljottaessani edes aavistanu, kuinka lähelle se katastrofi vuoden Touhokussa oleskelun myötä tulis. Siinä kun hupiajelulla auton ikkunasta näkyy väliaikaismajoitustönöjen rivistö ja kuskin paikalla istuu toveri, jonka kotikaupungista puolet jäi tsunamin alle, on aika vaikea yrittää ymmärtää televisiossa biirut kädessä ja yukatat päällä heiluvaa eteläisemmän Japanin kaupunkilaisnuorisoa, jotka kommentoi että kyllä ne voimalat pitää kaikki jo käynnistää ku johan tässä on odoteltu.

Tänään Asahi Shimbunissa tarttu silmään yks sangen puhutteleva juttu. Koska olen pieni ja iloinen japanin kääntäjäksi haluava siiri, käänsin sen tähän, että japania taitamatonkin voi siitä puhuttautua:

On kuin aika olisi pysähtynyt. Vieraillessani Touhokun suuren maanjäristyksen runtelemassa Iwaten prefektuurin Yamadamachin kaupungissa hämmästyn, miten vähän maisema on vuodessa muuttunut. Talojen paljaiksi jääneet perustukset kasvualustakseen vallanneet ruskeat rikkakasvit puhuvat kuitenkin omaa kieltään siitä, että aikaa on kulunut. Maan nostamistöitä ei ole aloitettu, ja väliaikaismajoituksen rakennukset seisovat yhä paikoillaan.

Tapaan yksin asuvan Nobu Katoun (71). Hetken jälleennäkemisestämme riemuittuamme kysyn häneltä elämästä pitkittyneessä väliaikaismajoituksessa.
”Oletteko tottuneet asumaan täällä?”
”Olenhan minä”, hän vastaa, mutta korjaa sitten: ”Hoen itselleni, että minun täytyy tottua.”
Tunnen häpeää, sillä ymmärrän esittämäni kysymyksen olleen tökerö. Eihän kukaan voi niin helposti tottua uuteen elämään menetettyään ensin kotinsa.

Kertoessaan tsunamista Katou puhuu niin kuin kaikki tapahtuisi juuri nyt hänen silmiensä edessä: hänen silmänsä katsovat kaukaisuuteen ja kädet harovat ilmaa. Kun tapasimme viime vuoden helmikuussa, Katou puhui kaksi kertaa kuussa väliaikaismajoituksen yhteistiloihin kokoontuneille kuulijoille tsunamin kauhuista ja siitä, miten niihin tulee varautua.
”Vielä jonain päivänä tsunami tulee uudelleen. Vanhempien on kerrottava tämä lapsille ja lasten lapsenlapsille”, hän totesi.

Katoun ajatukset eivät ole muuttuneet. Mahdollisuudet tsunamista puhumiseen ovat kuitenkin vähentyneet.
”Kun kaikki yrittävät katsoa toiveikkaina tulevaan, en halua masentaa heitä”, hän sanoo, mutta jatkaa sitten: ”Mutta vaikka tsunamista onkin kulunut kaksi vuotta, niin jos tätä vertaa kirjaan, emme ole vielä ensimmäiselläkään sivulla. Vaikka unohtaisi eilisen, tsunamia ei unohda. Tsunami pyörii mielessäni aina kuolemaani saakka.”

Vuosi sitten tavatessamme Yoshimatsu Kobayashi (88) otti joka ilta rauhoittavan lääkkeen unettomuuteen. Menetettyään vaimonsa tsunamissa nukahtaminen kävi hänelle mahdottomaksi. Nyt Kobayashin kasvot eivät enää ole yhtä kalpeat kuin viime vuonna, mutta uniongelmat eivät ole ratkenneet. Lääkärin kehotuksesta hän on vähentänyt lääkitystä puolikkaaseen, mutta havahtuu unesta nopeasti ja päätyy aina ottamaan toisenkin puolikkaan.

Kun Kobayashi pilkkoo veitsellä väliaikaismajoituksen keittiössä, muistuttaa sen ääni häntä edesmenneestä vaimosta. Siksi hän ei halua laittaa ruokaa, vaan syö ainoastaan lähimarketin valmisaterioita.
”Yritän kyllä unohtaa, mutta muistan silti. Tsunami vei hänet niin äkkiä.”

Tämä on kolmas kerta kun raportoin Iwaten rannikolta. Ensimmäinen kerta oli vuoden 2011 huhtikuussa, sitä seuraava viime vuoden helmikuussa. Ensimmäisenä vuonna talojen raunioiden raivaustyöt olivat käynnissä, ja niiden tuoma muutos oli silmin havaittavaa. Nyt kaksi vuotta järistyksen jälkeen kuitenkin näen, että jälleenrakennuksen tie on pitkä ja kivinen.

Tsunamin pyyhkäisemien maa-alueiden nostaminen ja kaavoitus ovat muodostuneet ongelmaksi, eivätkä katastrofin uhrit pysty kuvittelemaan uutta elämää. Ihmiset eivät tiedä, milloin pääsevät pois väliaikaismajoituksesta pysyvään asuntoon ja pelkäävät, että sen päivän viimein koittaessa ei kaupungissa ole jäljellä enää ainuttakaan asukasta. Kuulen tarinoita samasta pelosta siellä täällä. En voi tehdä mitään ja se turhauttaa minua.


+Kuvatekstit:

Tuhoalue kaksi vuotta katastrofin jälkeen. Talojen paljaita perustuksia peittävät ruskeat rikkakasvit. Iwaten prefektuuri, Yamadamachi.

Nobu Katou.

Yoshimatsu Kobayashi näyttää päiväkirjansa, jota on kirjoittanut vapisevin käsin.

4 kommenttia:

  1. Kiitos käännöksestä, oli mielenkiintoista lukea. Vaikka onkin katsottava eteenpäin, ei mennyttä pidä unohtaa. Toivottavasti käännät pätkiä japanilaisista artikkeleista jatkossakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lukemisesta. :D Eräs toverini sano kerran jollakin luennolla, että vaikka muualla Japanissa tsunami on jo ohi, tuhoalueilla se tapahtuu uudestaan joka päivä. Ihmismieli on vaan rakennettu niin, että kaiken pahan oli se sit liikenneonnettomuus tai tsunami olettaa aina tapahtuvan jollekin muulle, mikä on Japanin kaltaisessa maassa vaarallinen ajattelutapa. Se mikä tapahtu Touhokussa voi tapahtua uudestaan missä tahansa koska tahansa ja siihen pitää varautua.

      Ehkä käännän joskus jotain toistekin jos kysyntää on. ^__^

      Poista
    2. Käännä ihmeessä! Vaikka asiasta onkin uutisoitu paljon, jotenkin ei vain tule ajatelleeksi, että tosiaan, eihän sitä noin vaan mennäkään elämässä eteenpäin. En jotenkin ole tajunnut, että selviytymistyö jatkuu edelleen...

      Poista
    3. Aika helposti sitä tuudittautuu ajatukseen, että nyt kun pahimmat hävityksen merkit on raivattu pois silmistä niin jokin maaginen uusi alku voi koittaa. Vaik eihän se tietenkään mee niin. Lisäksi kun Touhoku sattuu muistuttamaan väestörakenteeltaan ja kansantaloudelliselta merkitykseltään lähinnä Lappia, on japanilaisen mediankin se lopulta helppo unohtaa.

      Poista